Antropologi David Graeber on kirjoittanut siitä, kuinka automaation kehitys loi työmarkkinoille valtavan määrän niin kutsuttua hevonpaskaduunia. Tekoälyn kehitys voi vähentää tällaista turhaa työtä, mikä voi muokata jälleen uudella tavalla poliittisen järjestelmämme perusteita.


Jo useita vuosia on puhuttu siitä, kuinka tekoäly tulee mullistamaan työmarkkinat. Viime vuonna Claude-kielimallin takana olevan Anthropicin johtaja Dario Amodei ennusti, että tekoäly tulee hävittämään puolet kaikista toimisto- ja asiantuntijatyöpaikoista. 

Teknologiayhtiöiden johtajien ennustuksiin heidän myymiensä tuotteiden mullistavuudesta on aina syytä suhtautua ripauksella suolaa. On kuitenkin ilmeistä, että tekoäly tulee muuttamaan työntekoa ja sitä, miten työn tekeminen yhteiskunnassa järjestetään. 

Tekoälyyn liittyvä keskustelu muistuttaa hieman 1960-luvun keskustelua siitä, kuinka automaatio tulisi vähentämään työntekoa radikaalisti. Taloustieteilijä John Maynard Keynes tunnetusti ennusti jo 1930-luvulla, että automaation kehitys tulisi tulevaisuudessa lyhentämään työviikot 15-tuntisiksi. 

Puhtaasti tuottavuuden kehityksellä mitattuna ihmiskunta olisi pystynyt siirtymään 15-tuntiseen työviikkoon jo 1960-luvulla. Tällöin automaation uskottiin vapauttavan ihmiset työnteosta ja lisäävän heidän vapaa-aikaansa. 

Kuten tiedämme, näin ei tapahtunut. 

Teoria hevonpaskaduuneista

Kulutuskulttuurin syntymistä pidetään yleisenä selityksenä sille, miksi vapaa-aika ei ole automaation myötä lisääntynyt. Antropologi David Graeber ei pitänyt tätä uskottavana selityksenä: vain murto-osa uusista työpaikoista liittyi suoraan varsinaisten palveluiden, kuten sushiravintoloiden tai joogatuntien, tuottamiseen. 

Teoksessaan Bullshit Jobs: A Theory Graeber esittää työmarkkinoille kehittyneen palvelualojen sijasta valtavasti uusia toimialoja, joita hän kutsuu nimellä hevonpaskaduunit. 

Tällaisia uusia kasvaneita toimialoja olivat Graeberin mukaan esimerkiksi finanssiala, henkilöstöhallinto, yritysjuristit, markkinointiviestintä, keskijohto, PR-konsultit ja lobbaajat.

Graeber jakaa hevonpaskatyöt edelleen viiteen eri alaryhmään, jotka ovat vapaasti suomennettuna liehittelijät, kätyrit, jeesusteippaajat, paperinpyörittäjät ja piiskurit. 

Hevonpaskaduunilla Graeber tarkoittaa työtä, jota edes työntekijä itse ei pidä yhteiskunnan kannalta tarpeellisena tai kokee sen suorastaan haitallisena. Graeber nojaa määritelmässä nimenomaan työntekijöiden omaan arviointiin työnsä yhteiskunnallisesta tarpeellisuudesta.

Image

Hevonpaskaduuni on syytä erottaa paskaduunista, jossa työn kehnous liittyy siitä maksettavaan palkkaan tai työn tekemisen ehtoihin. Vaikka hevonpaskaduuni voi olla myös paskaduunia, palkka on usein erittäin hyvä – aivan kuin se olisi kääntäen verrannollinen työn merkittävyydelle yhteiskunnassa. 

Siivoojille, varhaiskasvattajille ja hoitajille maksetaan verrattain huonosti suhteessa pankkiireihin ja finanssineuvojiin. Kuitenkin vain ensin mainittujen ammattien kohdalla huomataan, jos työntekijät menevät lakkoon.

Oleellista on, että vaikka julkisella sektorillakin voi olla hevonpaskatyötä, valtaosa hevonpaskasta on yksityisellä sektorilla tehtävää toimisto- ja asiantuntijatyötä. Graeber arvioi vuonna 2018, että jopa 40–50 prosenttia kaikesta nykypäivänä tehtävästä työstä olisi joko hevonpaskaa tai sitä tukevaa työtä. 

Graeberin teoriassa huomionarvoista on, että se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä yleisesti uskotaan kapitalismista ja vapaista markkinoista, sillä vapaiden markkinoiden tulisi nimenomaan vähentää kaikenlaista tuhlaavuutta työmarkkinoilla. 

Monesti vitseissä tarpeeton työnteko yhdistetään ennen kaikkea Neuvostoliittoon, mutta Graeber pyrki osoittamaan, että vapaat kapitalistiset markkinat ovat aivan yhtä kykeneviä luomaan täysin tarpeetonta työtä. 

Image

Vaikka Graeberin teoriaa on myös kritisoitu, kirjan myyntimenestys osoittaa sen esittämien väitteiden vastaavan vahvasti arkikokemustamme. Kenellä meistä ei olisi kokemusta oman työn merkityksettömyydestä tai täysin järjettömästä byrokratiasta?

Automaatio vähensi ja vähentää edelleen työntekijöitä nimenomaan teollisuudesta. Tekoälyn työelämälle aiheuttamat muutokset tulevat sen sijaan koskemaan nimenomaan toimisto- ja asiantuntijatyötä, joka on merkittäviltä osin Graeberin mukaan tarpeetonta hevonpaskatyötä.

Mikäli jopa puolet kaikesta työstä on täysin tarpeetonta, kuten Graeber väittää, keskustelu tekoälyn kyvykkyydestä korvata työntekoa johtaa hieman harhaan. Valtava määrä kaikista niistä töistä, jotka tekoäly väitetysti korvaa, voitaisiin nimittäin poistaa heti – myös ilman tekoälyä. Tekoäly voi toki antaa työn poistamiseen hyvän tekosyyn.

Uusliberalismi poliittisena projektina

Se, miten tekoälyn kehitys tulee muuttamaan hevonpaskatyötä on merkittävää myös toisella tavalla. Vielä Graeberin hevonpaskatyön käsitettä kiistanalaisempi ajatus on, että hevonpaskatyön kehittyminen liittyy olennaisesti yhteen uusliberalismin kehityksen kanssa.

Uusliberalismin Graeber ymmärtää ennen kaikkea poliittisena projektina.

Uusliberalismiin liittyy Graeberin mukaan yhtenä tekijänä työn arvostus moraalisesti arvokkaana päämääränä itsessään – ilman tarkempaa pohdintaa työn sisällöstä, tavoitteista tai niistä yhteiskunnallisista olosuhteista, joissa työ järjestetään.

Samalla uusliberalismiin liittyy ymmärrys siitä, että onnelliset ja tuottavat ihmiset, joilla on vapaata aikaa ajatella, voivat olla vaarallisia vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle.

Graeberin mukaan 1960-luvulla oli tapahtumassa jotain tällaista. Se johti merkittävän vastakulttuurin kehittymiseen, Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin, mustien kansalaisoikeusliikkeeseen, Mustiin panttereihin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajaviin Stonewallin mellakoihin. 

Uusliberalismin poliittisena projektina luoneet hahmot kävivät yliopistonsa 60-luvulla. He ymmärsivät kaikkien mullistusten keskellä, että olosuhteet on luotava sellaisiksi, etteivät nämä tapahtumat pääse toistumaan.

Uusliberalismi on Graeberille poliittinen projekti, joka puhuu vapauden kieltä, mutta todellisuudessa vangitsee ihmiset.

Graeber kirjoittaa Hevonpaskatöiden ilmiö -esseensä lopuksi: 

”Jos joku olisi saanut tehtäväkseen järjestää työelämä tavalla, joka parhaiten palvelee finanssipääoman valtaa, hän ei olisi voinut paremmin onnistua. Todellista, tuottavaa työtä tekevät ihmiset puristetaan kuiviin. Loput jakautuvat kahteen kastiin: yhtäällä parjatut, terrorisoidut työttömät, toisaalla suurempi ryhmä, jolle käytännössä maksetaan peukaloiden pyörittelystä viroissa, jotka omat omiaan saamaan täyttäjänsä samaistumaan hallitsevaan luokkaan – ja aivan erityisesti sen finanssitaloudelliseen inkarnaatioon – kokemaan sen näkökulman ja arvot omakseen, mutta joka samaan aikaan hautoo kaunaa kaikkia niitä kohtaan, joiden työ on kiistatta yhteiskunnallisesti arvokasta. Tietenkään systeemiä ei ole suunniteltu tietoisesti. Se muotoutui hiljalleen lähemmäs vuosisadan mittaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Mikään muu ei kuitenkaan selitä sitä, miksemme teknologian kehityksestä huolimatta kaikki tee kolme- tai nelituntista päivää.”

Hevonpaskatöiden ilmiöstä Graeber löytää myös syyn oikeistopopulistien halveksunnalle työväenluokkaa kohtaan ja yhden selityksen oikeistopopulisteja äänestävälle toimihenkilön hahmolle. Tämä yksinkertaisesti tuntee kaunaa merkityksellistä työtä tekevää duunaria kohtaan, oman työnsä ollessa merkityksetöntä.

Kohti hevonpaskaduunin ja uusliberalismin loppua?

Graeber yhdisti hevonpaskatyön ilmiön osaksi uusliberalismia. Tekoälyn viedessä työpaikkoja hevonpaskaduuneista on mahdollista, että se tulee myös muuttamaan niitä yhteiskunnallisia suhteita ja aatteita, joiden ympärille olemme järjestäneet yhteiskuntamme.

On nähtävissä muitakin merkkejä siirtymästä pois uusliberalismin aikakaudesta.

Kanadan liberaali pääministeri Mark Carney sanoi tänä vuonna Maailman talousfoorumissa Davosissa pitämässään puheessaan tämän jopa suoremmin: olemme kansainvälisissä suhteissa ja kaupassa keskellä repeämää, emme siirtymää.

Image

Jos taloudellista integraatiota ja keskinäisriippuvuutta käytetään painostuksen välineenä, johtaa se siirtymään pois uusliberalismin kaltaisista aatteista. 

Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toinen presidenttikausi on osoittanut, että maailma on ehkä jo siirtynyt pois uusliberalismin aikakaudesta. Tilalle ovat tulleet tullit, oman teollisuuden suojelu ja rajojen sulkeminen. 

Tekoäly-yhtiötkään eivät vaikuta haikailevan uusliberalismin perään. Tänä vuonna on syntynyt boikottiliike ChatGPT:tä kohtaan. Boikottivaatimuksien yhtenä syynä on kielimallin omistavan OpenAI:n johtajan Greg Brockmanin 25 miljoonan dollarin lahjoitus Trumpille.  

Mitä syntyy tilalle? Väsymyksiin asti toistettu ehdotus automaation ja tekoälyn viedessä töitä on työajan vähentäminen ja perustulo. 

Mutta haluavatko maailman valtaapitävät, että meillä on vapaata aikaa ajatella ja tehdä omia projektejamme vai keksitäänkö tilalle jotain vielä hevonpaskaduuniakin hirveämpää?

Toimitus

  • Toimittaja: Ninnu Koskenalho
  • Arvioija: Inkeri Aula
  • Verkkotaittaja: Taru Äkräs
  • Podcast-lukija: Suvi Baloch
  • Artikkelikuva: Zach M/Unsplash, kuvamuokkaus Niina Ahola
  • Muu kuvitus: Unsplash, kuvamuokkaus Niina Ahola

Lukemista