Bussissa – aikuisten vastuusta

Bussissa. Nelinpaikan takana. Edessä neljän hengen vahvuinen perhe. Äiti, isä ja kaksi pientä lasta. Kaikilla on puhelin esillä, niin lapsilla kuin vanhemmilla. Lapsilla on kuulokkeet korvissa. Kaikki omissa todellisuuksissaan.

Toinen lapsista katsoi puhelimellaan IG-reelsejä. Englanniksi tekstitykset, yllätyin. Osaakohan keskiverto viisivuotias niin paljon englantia, että ymmärtää mitään. Kai se niistä jotain irti saa, kun kerta katsoo.

Reelsit eivät olleet suunnattu lapsen ikäisille. Ensimmäisessä videossa vanha mies pelaa sotapeliä otsikolla “headshot compilation by a veteran”. Toisessa reelissä videopelihahmo lentää autokolarissa tuulilasin läpi ja maahan osuu verinen ruumis. Ja lapsi nauraa. Näyttää vieressä istuvalle isälleen “kato isi kato isi”. Isä katsahtaa lapsensa suuntaan, hymähtää ja palaa omien reelsiensä ääreen.

Vanhemmat, mikä teitä vaivaa. Miksette ota vastuuta. Aseta rajoja. Sano ei.

Paljon toistetaan väitettä, että nuoriso on pilalla – nuoret ovat laiskoja, puhelinriippuvaisia, epämotivoituneita työntekijöitä ja mitä lie – mikä on hyvin vääristynyt ja itse asian ratkaisemisen kannalta haitallinen tapa hahmottaa asia. Ikään kuin nuoret olisivat itse vastuussa heitä ympäröivän maailman olosuhteista ja rakenteista, jotka olennaisesti vaikuttavat heidän olemiseensa ja tekemiseensä. Eniten tällaista väitettä jakavat buumerit lehtien nettiuutisten kommenttipalstoilla sekä somessa.

Aikuiset ovat vastuussa. Vanhemmat. Poliittiset päättäjät. Julkisinstituutiot. Yritykset. Aikuiset ovat pettäneet lapset ja nuoret. Aikuiset eivät ole tehneet tarvittavia päätöksiä turvallisen kasvuympäristön takaamiseksi. On helpompaa sysätä vastuu pahoinvoinnista lapsille ja nuorille itselleen sekä palauttaa moniulotteiset yhteiskunnalliset ongelmat älypuhelimiin ja yksilön toimintaan ja henkilökohtaiseen vastuuseen. Kuka vanhempi haluaisi myöntää itselleen, että on epäonnistunut rajojen asettamisessa. Kuka poliitikko haluaisi myöntää itselleen, että tekemättömät ja tehdyt päätökset ovat johtaneet yhteiskunnan tasoiseen pahoinvointiin.

Yksi eniten lapsia ja nuoria koskevista riskeistä ovat älylaitteet ja niiden kautta erilaiset sovellukset: pelit, somealustat ynnä muut. Yritykset käyttävät lasten ja nuorten kypsymättömyyttä häikäilemättä hyväkseen tavoitellessaan taloudellista voittoa.

Älypuhelinmarkkinoilla on käytännössä kahdella yrityksellä globaali monopoli. Google omistaa Android-pohjan ja Apple iOS:n. Koska järjestelmät ovat kaupallisia – on niiden ensisijainen tavoite tuottaa rahaa. Tämä näkyy siinä, kuinka käyttäjän toiminnan mahdollisuuksia rajataan. Konkreettisin ja isoin merkitys on sillä, että molemmat järjestelmät pakottavat käyttäjät asentamaan sovelluksia omista kaupallisista sovelluskaupoistaan. Puhelimen toiminta on sidottu näiden yritysten omaan elektroniseen infrastruktuuriin eikä puhelimen kaikkia ominaisuuksia ole mahdollista käyttää, mikäli näistä haluaa eroon. Käyttäjä ei siis omista laitettaan, tai voi päättää, miten haluaa sitä käyttää.

Kaupallisuus ja käyttäjien vangitseminen valmistajan infrastruktuuriin ovat vallankäytön muotoja. Kuluttajan ohjaamista. Ne ovat pohja sille, että pääasiassa puhelimella käytettävät somepalvelut ovat saalistaneet satoja miljoonia käyttäjiä.

Samalla tavalla toimivat myös sosiaalisen median palvelut. Ohjaavat kuluttajaa. Algoritmit ovat olemassa, jotta käyttäjää voidaan aktivoida mahdollisimman paljon. Asian voisi kenties ilmaista sitenkin, että algoritmit on tarkoituksella suunniteltu addiktoiviksi. Lyhyet videot ja nopea dopamiini.

On tutkittu fakta, että algoritmit vahvistavat kaikukammioita – kuplia. Ne vahvistavat niin affektiivista kuin poliittista polarisaariota. Tarjotaan eripuraa. Dialogi on esimerkiksi twitterissä mahdotonta, twiitin liian pienen merkkimäärän vuoksi – palvelun rakenteet kannustavat kärkkäisiin, yksinkertaistettuihin ja kohumaisiin kommentteihin. Algoritmi pitää äärisisällöstä, joka kuohuttaa ja synnyttää tunnereaktioita. Tällainen materiaali saa huomattavasti enemmän tilaa kuin pohdiskeleva tai varovainen sisältö.

Eikä (poliittinen) äärisisältö ole ainoa haitallinen sisällön laji somessa. Etenkin TikTokissa ja Instagramissa nuorille tarjotaan ulkonäköön, persoonallisuuteen, terveyteen ja parisuhteisiin liittyvää sisältöä. Kuka tahansa voi esittää minkälaisia väitteitä tahansa.

Miksi? koska digijätit eivät tee faktantarkistusta tai tarjoa alustoillaan raameja sitä varten. Nuorille tarjotaan vahingoittavia ja vinoutuneita tapoja ajatella niin itsestään, omasta kehostaan, muista ihmisistä kuin heidän ulkonäöstään. Villeintä mitä oma algoritmi kerran tarjosi, oli “dark psychology” – eli ohjeita siihen, kuinka manipuloida muita. Sairasta. Ei lapsi tai nuori ole kykenevä suodattamaan tällaista sisältöä tai kyseenalaistamaan sitä.

Digijätit ovat luoneet tarkoituksella alustoja, jotka koukuttavat, polarisoivat, haittaavat kognitiivista kehitystä, keskittymiskykyä ja mahdollistavat kyseenalaisen ja vaarallisen sisällön levittämisen massoille. Mikä tekee toiminnasta tarkoituksellista? Se tietysti, että ne eivät muuta algoritmejaan, faktatarkista sisältöä tai estä vaarallista sisältöä. Ne eivät tee mitään toimia, joilla ongelmia voitaisiin ratkoa. Vastuullista olisi toimia täysin päinvastaisesti.

Koska yritykset eivät toimi vapaaehtoisesti vastuullisesti, tarvitaan lakeihin ja säädöksiin pohjautuvaa muutosta. Poliitikot ovat ottaneet asian ainakin jossain määrin asialistalleen. EU on vaatinut Metalta ja Twitteriltä selvitystä siitä, miten heidän alustojensa algoritmit toimivat, mutta somejätit eivät ole suostuneet antamaan selvitystä vaan maksavat mieluummin EU:n asettamat sakot. Eiväthän ne suuruudeltaan vastaa edes yhden päivän tuottoja. Pakollisia kuluja ne vain ovat.

Vahvoja keinoja ei ole käytetty eikä digijättejä vielä ole laitettu kuriin. Ikään kuin digijätit harjoittaisivat vandalismia ympäri kaupunkia ja viranomainen katsoo vierestä ja pyytää kauniisti laskemaan pesäpallomailan – muuten viranomainen toruu ja katsoo pahasti.

Poliittiset päätökset ja sopimukset ylipäätään ylläpitävät ja mahdollistavat yritysten olemassaolon ja yritystoiminnan kentän. Yritykset erillisinä entiteetteinä yksilöstä ovat varsin uusi rakenne ihmiskunnan historiassa. Eli poliittisella päätöksenteolla pitäisi yhtä lailla pystyä kontrolloimaan digijättejä siinä missä muutakin yritystoimintaa.

Kansallisella tasolla on tehty pientä edistystä – Orpon hallitus kielsi puhelinten käytön koulussa oppituntien aikana sekä mahdollisti opettajien takavarikoida puhelin oppilailta. Petrattavaa kuitenkin olisi. Tutkimustieto on jo vuosien ajan toistanut samaa sanomaa – älylaitteiden käyttö on lapsille ja nuorille haitallista – sitä tulisi rajoittaa. Koukuttavat alustat ja pikakelattu sisältö heikentää kognitiivisia kykyjä. Muisti ja keskittymiskyky herpaantuvat. Oppimistulokset ovat heikentyneet. Lainsäädäntö on valitettavasti monia vuosia digitaalisesta kehityksestä jäljessä.

Asiantuntijat ovat ehdottaneet sosiaalisille medioille ikärajoja. Pidän ideasta, mutta toteutus mietityttää. Vahva tunnistautuminen Instatiliä varten? Kai sen voisi toteuttaa. Tällä hetkellä digitaalinen maailma on vahvasti erillään yksilöstä – tilejä ei ole sidottu kansalaisuuteen, yksilöön tai henkilötunnukseen – siis mihinkään henkilökohtaiseen tunnisteeseen. Digitaalisella kentällä kuka tahansa voi olla toimija, niin nimellään kuin anonyymina. Uskon, että tämä aspekti internetissä on tullut jäädäkseen.

Sitä paitsi olisi pelottavaa niin turvallisuuden kuin yksityisyydensuojan kannalta sitoa esimerkiksi henkilötunnus tileihin. Ja ongelmallista – pitääkö kaikille antaa oikeus someen? Onko yrityksellä oikeus sulkea tili, jos se on sidottu henkilötunnukseen? Sananvapauden kysymys tulee olemaan hankala. Mikä on somealustojen asema juridisesti eli päteekö sananvapauslainsäädäntö somealustoilla? Tällä hetkellä yritykset voivat itse määrittää käyttöehdot, joiden rikkomisen perusteella tilejä suljetaan. Sosiaalisen median ja internetin kenttää ei ole säädelty käytännössä mitenkään. On hankala kuvitella kyseistä kenttää säädeltynä – saati että miten säätely konkreettisesti tapahtuisi.

Mikrotasolla korostuu huoltajien vastuu suhteessa lapseen. Länsimaisessa kulttuurissa vastuu lasten peruskasvatuksesta on pitkälti perheinstituution varassa. Vanhemmat ohjaavat lapsia eteenpäin elämässä. Vanhemmat toimivat yksilöllisyyden ja valinnanvapauden kulttuurin rajoissa. Länsimainen elämäntapa mahdollistaa monta erilaista tapaa elää hyvää elämää yhteiskunnan normien rajoissa – mutta myös huonot valinnat ja päätökset kuuluvat siihen olennaisesti.

Tai toisin sanoitettuna, rakenteet eivät estä haitallisia asioita – usein taloudellisista syistä – minkä vuoksi vastuu sysätään yksilölle. Esimerkiksi alkoholi, tupakka ja ultraprosessoitu ruoka. Samalla tavalla sosiaalinen media. Jos voidaan tehdä voittoja haitallisella toiminnalla niin vastuun siirtäminen yksilölle mahdollistaa toiminnan jatkamisen. Kun massat eivät kyseenalaista eivätkä aiheuta poliittista painetta. Ja onhan tästä esimerkkejä. Jo nykyään niinkin normalisoitunut käsite kuin hiilijalanjälki ja sen yksilökohtainen laskeminen on öljyjätti British Petroleumin PR-kampanjan tulos. Tavoitteena siirtää vastuu ilmastonmuutoksesta öljyjäteiltä yksilöiden harteille.

Vanhemmat joutuvat tekemään ylimääräistä vastuutyötä koska politiikka ja yhteiskunnan rakenteet eivät muodosta turvallista tai terveellistä kasvuympäristöä lapsille. Haluan olla vanhempien puolella – mutta kentällä on yksilöä suurempia pelaajia, jotka päättävät, että millä säännöillä peliä pelataan. Siitä huolimatta tulisi vanhempien nähdä vaivaa lastensa suojelemiseen, esimerkiksi juuri somen algoritmeilta ja lapsen kehitystasolle haitalliselta sisällöltä. Koska kukaan muu ei sitä tee.

Ottaa päähän. Että joutuu miettimään miten toimia. Olemaan vastuussa. Haluaisin että haitallisia asioita rajoitettaisiin jotta kaikilla olisi parempi olla. Lopetetaan yksilön vastuuttaminen rakenteellisesti haitallisten asioiden kohdalla, kiitos.