Pitkästä aikaa Tampereella. Istuskelen Laukontorilla kahvilla auringossa ja katselen lauantain menoa. Tänään puodeista löytyy ainakin tuohikoreja sekä kuusamolaista muikkua. Kotoisaa pöhinää ja houkuttelevia tuoksuja. Pohdiskelen kaikenlaista. Mistä ihmiset tulevat, mihin he ovat matkalla ja mitä he mahtavat maailmasta ajatella.
Pidän habituksen tutkailusta. Ihmisten olemus kertoo paljon. Ilme, kävelytahti tai se, että vilkuileeko torilla kojuja vai painaako vain menemään. Tai pukeutuminen. Siihen kiinnitän eniten huomiota. Formi vai funktio. Mitä omalla pukeutumisellaan yksilö haluaa viestiä muille.
Mennään esimerkillä. Ohi käveli äsken kaksikko. Noin kuusikymppinen ja parikymppinen. Varmaankin äiti ja tytär. Molemmilla oli tuulipukua päällä. Helly Hansenin takkia ja mustaa housua. Lisäksi valkoiset juoksukengät ja tuulihousujen lahkeiden päälle vedetyt tennissukat. Trendejä seuraavaa sakkia selkeästi.
Ensiksi tuulipuvuista, sitten trendeistä.
Eli miksi pukeudutaan urheilullisesti jos ollaan menossa vaan käyskentelemään kaupungille ja torille juomaan kahvit? Tai ainakin kaksikon flegmaattinen hengailu torilla antaa sellaisen kuvan.
Teoriahörhönä lähestyn tätä bourdieuläisittäin. Funktio vs. formi. Tässä tapauksessa on painotettu funktiota. tuulitakki menee säähän kuin säähän. Juoksukengissä on mukava tallustaa. Eikä tuulihousut oo moksiskaan vaikka sattuisi istumaan toripenkillä linnunpaskaan.
Pukeutuminen on välttämättömyys, mutta samaan aikaan myös performanssi, jolla sanotaan jotakin. Rakennetaan itsestä narratiivia muille. Tuulipuvulla ja juoksukengillä – uskoisin – halutaan viestiä, että ollaan urheilullisia. Pidetään terveellisiä elämäntapoja arvokkaina. Että ollaan kultivoituneita siten, että valitaan pitkäjänteisyys ja niin sanottu korkeampi nautinto vaikka karkkien ja sipsien sijaan. Jotain tällaista kenties.
Ja tämä itsestä rakennettava narratiivi saa erilaisia ulottuvuuksia sosiokulttuurisessa tilassa. Sitä ei tulkita tyhjiössä narratiivin rakentajan näkökulmasta, tai objektiivisesti. Narratiivi rakentuu ja se tulkitaan aina suhteessa ympäröivään maailmaan. Ja subjektit tulkitsevat sitä erilaisista lähtökohdista eri tavoin. Jokaisen oma positio vaikuttaa tulkintaan. Ja näitä positioita ja niistä muodostuvia yhtenäisiä tulkintoja voidaan luokitella sosiokulttuurisiin luokkiin sitten.
Ehkä tutkijana jokin päivä.
Enivei.
Omia keloja tuulipuvusta. Mitä torilla käyskentely tuulipuvussa herättää mussa itsessäni? Itseasiassa kun asiaan kiinnittää laajemmin huomiota, niin oikeastaan aika moni on sonnustautunut tuulipukuun tai muihin urheilullisiin vetimiin. Se kertonee jotakin suomalaisesta sielunmaisemasta. Siitä funktionalistisesta ajattelusta. Tai ehkä suomalaisittain tätä pitäisi kutsua pragmatismiksi. Sama asia, menee hiustenhalkomiseksi.
Tuulipuku kertoo myös siitä, että millaista pukeutumista pidetään kaupunkitilaan soveliaana ja tavoiteltavana. Trendikkyys ja urheilullisuus ainakin tällaisia.
Mutta miksi? Uskoisin, että tekijöitä on monta. Eletään alati individualisoituvassa maailmassa, jossa itsensä kehittäminen – hyveiden kultivointi – on nostettu jalustalle. Se näkyy kaikkialla. Mainoksissa, kuvituskuvissa, elokuvissa ja lehdissä. Oikeastaan kaikessa mediassa. Eli millaisia ihmisiä valitaan ja nostetaan esille?
Laihoja. Terveitä. Hymyileväisiä. Kilttejä. Säyseitä. Keskiluokkaisia. Sellaisia kunnon kansalaisia. Esivallalle myönteisiä ja harmittomia.
Ja tietysti tällaista ihannetta tavoitellaan. Kaikki haluavat elää hyvää elämää. Olla terveitä ja onnellisia. Kokea kuuluvansa johonkin.
Sitten trendeihin. Tai tyyliin. Molempiin. Mun mielestä käytännöllisyys ja helppous on tylsää. Yksilöllisyys ja persoonallisuus katoavat tuulitakkien mereen.
Tää onkin yksi postmodernin ajan kiehtovimmista ristiriidoista: Yksilöllistyvässä maailmassa on koko ajan tärkeämpää luoda omaa identiteettiä ja brändiä – erottua massasta. Ja kaikki tää samaan aikaan on bulkkituotannon ja konsumerismin maailmassa yhä haastavampaa.
Kaikki tasapaksuistuu. Nesteytyy (ks. Bauman ja notkea moderni). Mietitään vaikka Stockmannia, joka oli aikoinaan Suomessa muodin ja trendien suunnannäyttäjä. Kiehtovien, rohkeiden ja uusien kledjujen paikka. Mutta jokin muuttui. Stocka jäi jumiin. Rupesivat pelkäämään persoonallisuutta. Nykyään Prismasta saa samannäköistä pukimetta kuin Stockalta. Suomalaisen vaatetuksen kentän selkeät rajat hajosivat ja on sulautunut yhdeksi mötikäksi.
Tietysti tää on vibailuun perustuva anekdootti ja yksinkertaistus. Mutta Stocka on juuttunut pahasti vuoteen 2016. Pelätään erottautua. Tai sitten vaan keskitytään talouslukuihin. Pitäydytään siinä, mitä myydään eniten. Ja sitä kautta häviää kaikki poikkeava, kenties kiinnostavakin. Jää vain massoja tyydyttävä tasapaksuisuus. Normaalijakauman 95%.
Ja juuri se tasapaksuisuus pelottaa mua. Eniten sen vuoksi, mitä se edustaa mulle: Ihmisten pelkistämistä kuluttajiksi, jotka ottaa kaiken vastaan mitä vain annetaan. Paskaa kurkusta alas ja ei olla moksiskaan, jopa kiitetään. Haluan olla muutakin kuin ratas kapitalistisessa myllyssä. Haluan olla yksilö, elää merkityksellistä elämää ja tehdä merkityksellisiä juttuja.
Mietin kapitalismin roolia tässä kaikessa. Se individualismi ja tarve erottautua. Vähemmän on vanhan liiton pieniä kotimaisia firmoja. Käsintehtyjä nahkarotseja tai semmoista. Ei pienet toimijat pärjää globaaleille jäteille, joilla on halvat hinnat, verkkokaupat ja mahdollisuus mainostaa kaikkialla. Että yhä harvempi iso toimija kerää valtaa.
Se kuuluu kapitalismin mekanismeihin olennaisesti. Kilpailussa suurempi ja menestyvämpi toimija ostaa pienemmän ja heikomman pois. Näennäisesti kuluttajalla on valinnanvaraa, mutta isot konglomeraatit operoivat kymmeniä tai satoja brändejä. Illuusio vapaasta valinnasta.
Mutta se, että pukeudunko perintönahkatakkiin vai tuulipukuun ei hirveästi muuta mun asemaa kapitalismin rattaissa. Kiinnostavaa on kuitenkin, että miksi ollaan sisäistetty pukeutumisen arvottamista, vaikka kaikki ollaankin saman järjestelmän alla samassa asemassa. Ajetaan arvottamalla kiilaa ihmisten väliin.
Habitukseen perustuvaa arvotusta ja syrjimistä lienee ollut aina. Joskus 60-luvulla ei päässyt Suomessakaan ravintoloihin, jos ei miehellä ollut puvuntakki ja solmio päällä tai naisella hame ja sukkahousut. Eivätkä naiset päässeet ilman miesseuraa ravintolaan. Että pukimevaatimukset toimivat ekstensiona taloudellisten ja sosiokulttuuristen hierarkioiden ylläpitämiselle.
En pidä tuulipukumeiningistä tai tasapaksuisuudesta. Kaipaan kiinnostavaa yksilöllisyyttä. Lienen sisäistänyt kapitalistisen hierarkisen ajattelun. Toisaalta haluan oikeuttaa positioni itselleni. Että arvottaminen ikään kuin tuntuu jossain määrin luonnolliselta. Siihen on vain kasvanut. Ja oppinut tarkastelemaan itseään negatiivisten kokemusten takia. En pidä omaa tyyliäni mitenkään kovin poikkeuksellisena, uniikkina tai riikinkukkomaisena, mutta kuulemma “tollanen vitun vassari”-henki musta huokuu.
Ehkä tällasten kokemusten takia just on oppinut arvottamaan. Oppinut, että millaisen habituksen omaavia kannattaa välttää. Etenkin jos joku on humalassa. Homottelua ja turpaanvetouhkauksia on tullut pitkien hiusten takia. Että sitten on oppinut luokittelemaan todennäköisiä uhkia. Ja sit laajemmin tutkailemaan ja arvottamaan. Jokin primaali aspekti tässä lienee. Me ja muut-, lauma- ja hahmontunnistusmeinki.
Kai se on inhimillistä laatikoida. Evolutiivinen funktio on havaittavissa edelleen. Tietää kelle kannattaa kääntää selkä aamuöisellä nakkikiskalla.
Ja luokitteleehan ihmiset itsejään habituksellaan. Halutaan olla osa ryhmää. Alakulttuurit on tällaisia. On punkkaria, räppäriä, rokkaria ja niin edelleen.
Pukeutuminen ekstensoi ihmisten maailmankuvaa ja arvomaailmaa. Tuo ne esiin. Ja vaikka ei ajattelisikaan, että mitä laittaa päälleen ja mikä narratiivinen merkitys sillä on, niin siinä implisiittisesti kertoo itsestään. Että ultrapikamuotiin itsensä verhoava tulee paljastaneeksi oman sosiokulttuurisen positionsa: tiedostamattomuutensa ja arvoarvostelmansa. Tai mittatilauspukuun pukeutuva viestii varallisuudestaan ja tarpeesta tuoda esiin yksilöllisyyttä.
Takaisin torille ja tuulipukumereen.
Miksi suomessa ei keskimäärin pukeuduta? Kai se on historia. Täällä ollaan oltu vahvasti agraariyhteiskunta vielä 1940-luvulla. Funktio on laitettu formin edelle. Myöhäinen kaupungistuminen ja teollistuminen lienee vaikuttanut siihen, että täällä ei ole vielä muodostunut samanlaista pukeutumiskulttuuria kuin Keski-Euroopassa.
Maantieteellisellä sijainnilla lienee lusikkansa tässä sopassa. Pohjolan perukat on eristäytyneitä verrattuna Manner-Eurooppaan. Ja vaikka globalisaatio ja internet ovatkin vähentäneet sijainnin, etäisyyden ja ajan merkitystä rajojen muodostajina, niin eivät maantieteelliset kulttuuriset rajat ole kadonneet mihinkään. Vaikka sekoittuneisuutta onkin. Ei kaikkea voi redusoida maantieteeseen tai muihin materialistisiin seikkoihin.
Että kulttuuriset ja historialliset konventiot vaikuttavat myös. Niihin pitäisi pureutua paremmin. Paremman puutteessa tulee takerruttua historialliseen materialismiin ja strukturalismiin.
Loppuun vielä pukeutumisen arvottamisesta. En pysty tätä ilmiötä täysin neutraalisti tarkastelemaan, vaan oma kaupunkilainen, leppoisa keskiluokkaisuus kyllä näkyy ja kuuluu. Toisaalta kaikki tulkitaan omien taustojen perusteella maailmaa. Sitä sisäistää tällaisia konventioita ja hierarkioita. Muiden arvottamista. En pidä siitä. Miksi teen niin? Se häiritsee. Ihmisiä, tuntevia ja arvokkaita olentoja kaikki ollaan. Eikä pukeutuminen loppupeleissä kerro ihmisestä tai hänen hyvyydestää. Turkista tai ultrapikamuotia pitäisi pyrkiä ymmärtämään. Ei tuomitsemaan.