Arvoisa Kirjailijaliiton hallitus,
Yksi suhteellisen tuoreen kirjailijanurani huojentavimmista ja onnellisimmista hetkistä oli se, jolloin sain postilaatikkooni Kirjailijaliiton hyväksymiskirjeen. Se tuntui viralliselta leimalta passiin, jolla alan ovet oikeasti aukenivat: nyt minä olin ammattimainen kirjailija. Sain päätöksen alkukesästä 2025, kolmen julkaistun kirjan jälkeen.
Hain itse liittoon kahdella korkeafantasiateoksella ja yhdellä viihdekirjalla. Kävin toimittamassa kirjat henkilökohtaisesti ja sain ovella kuulla ystävälliseen sävyyn, että hakemustani oltiin jo odoteltu. Se ilahdutti, ja koin tulleeni kohdatuksi, vaikka missään nimessä mitään takeita siitä ei annettu, tultaisiinko hakemusta hyväksymään. Hakeminen itsessään otettiin kuitenkin ilolla vastaan, ja niinpä odottelin päätöstä levollisin mielin. Vähän kuukautta myöhemmin se tulikin postissa tiedoksi, ja koska olin kuullut huhuja liittoon pääsemisen vaikeudesta, nosti tieto kyyneleet silmiin: minäkin olin oikea kirjailija.
Sittemmin mielikuvani on valitettavasti muuttunut, sillä kun kriteerit ovat salaiset, olen joutunut hämmentyneenä seuraamaan useaan otteeseen, kuinka lahjakkaat ja minua rutkasti pidempään alalla olleet kollegat ovat jääneet ulkopuolelle. Yksi heistä on esimerkiksi asiasta julkisesti puhunut Pontus Purokuru, jonka Haavamaa ja Keskeytysten arkisto ovat kumpikin kaunokirjallisina teoksina inspiroineet omaa kirjoittamistani suuresti.
Toinen kollegani puolestaan opettaa työkseen kirjoittamista yliopistossa ja on kirjoittanut jo useamman erinomaisen lasten- ja nuortenkirjan, mutta hänellekään ovet eivät ole auenneet.
Tästä aiheesta on vaikea puhua julkisesti, sillä kukapa meistä tahtoisi kirjailijana polttaa siltoja järjestöön, joka pitää puoliamme, on arvostettu toimija, ja väsymättä nostaa yhä uudelleen ja uudelleen esiin kirjailijan työhön liittyviä haasteita, jotta ne eivät pääse päättäjiltä ja lukijoilta unohtumaan? Kuka tällä alalla tahtoisi tai uskaltaisi olla hankala, kun apurahoista, kustannussopimuksista ja työkeikoista pitää muutenkin kilpailla kollegoiden kanssa? Kenellä meistä on siihen varaa?
Ei minulla ainakaan, sillä olen vasta urani alussa, ja kirjoitan fantasiaa ja viihdettä, joita ei kirjallisuusalalla Suomessa perinteisesti usein pidetä korkeakirjallisuutena. Kirjoitan pienehkölle kustantamolle (joka tosin on ihana, enkä sitä hevillä vaihtaisi), eivätkä kirjallisesta työstäni saamani tulot riitä elämiseen, joten teen kirjallista työtä päivätyön ohessa. Vaikka olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että minulla on paljon sitoutuneita lukijoita, hyvät verkostot ja paljon pieniä keikkatöitä, onpa jopa ensimmäinen puolivuotinen apurahakin, kirjoittamisella en mitenkään tule (vielä) toimeen.
Tarvitsen siis ehdottomasti Kirjailijaliittoa, aivan kuten tarvitsee kirjallisuuskenttä ylipäätään. Koen silti, että ei ole oikeudenmukaista, että jollakin myyttisellä tavalla olen onnistunut luikertelemaan sen sisään, vaikka samaan aikaan kokeneemmat ja vähintäänkin yhtä pätevät kollegat ovat jääneet ulkopuolelle. Ajattelen, että arviointiperusteissa tarvitaan lisää läpinäkyvyyttä, jotta liiton toiminta on aidosti oikeudenmukaista.
Yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on rohkaista ihmisiä ajattelemaan ja keskustelemaan. Sen tehtävänä on herättää kysymyksiä ja kyseenalaistaa. Kirjailijaliiton jäsenarviointikriteerien sen sijaan ei kuitenkaan pitäisi tuntua mystisiltä tai monitulkintaisilta, vaan sääntöjen pitäisi olla selkeät, yhdenmukaiset ja reilut – ja samat kaikille.
Suhtaudun Kirjailijaliiton toimintaan mitä suurimmalla arvostuksella ja kunnioituksella, mutta haluan olla jatkossakin ylpeä jäsenyydestäni, ja jotta niin voi olla, jonkin on muututtava. Haluan kuulua sellaiseen liittoon, jossa koen jäsenyyteni olevan aidosti ansaittua – ja niin en voi kokea, mikäli vaikuttaa siltä, että minua aiemmin alalle tulleet, aivan yhtä pätevät kollegat eivät pääse ovista sisään.
Kunnioittavin terveisin,
Vehka Kurjenmiekka kirjailija